Myönteinen vuorovaikutus

Yksittäiset vinkit eivät aina välttämättä toimi, mikäli perheessä vallitsee negatiivisen vuorovaikutuksen kehä. Kehä voi saada alkunsa vanhemman tai lapsen väsymyksestä tai stressistä, mutta olennaista on, että usein se ruokkii itseään; kun yhteys vanhemman ja lapsen välillä on katki, on yhteistyön tekeminen haastavaa.

Yksittäiset vinkit eivät aina välttämättä toimi, mikäli perheessä vallitsee negatiivisen vuorovaikutuksen kehä. Kehä voi saada alkunsa vanhemman tai lapsen väsymyksestä tai stressistä, mutta olennaista on, että usein se ruokkii itseään; kun yhteys vanhemman ja lapsen välillä on katki, on yhteistyön tekeminen haastavaa.

Lapsen käytös toimii usein peilinä vanhemman omalle käytökselle; kun vanhemmalla on esimerkiksi oman jaksamisen kanssa haasteita, voi lapsi oireilla tätä käyttäytymällä haastavasti. Tämän vuoksi vanhemman oma hyvinvointi on kaiken keskiössä. Vanhemmalla on lupa huolehtia itsestään ja omasta jaksamisestaan. Aivan kuten lentokoneen hätätilanteessa asetetaan happinaamari ensin itselle voidakseen asettaa sen lapselle, niin myös lapsen kasvatuksessa täytyy ensin huolehtia siitä, että itse voi hyvin. Hyvinvoiva vanhempi on myönteisen vuorovaikutuksen lähtökohta ja perustana lapsen myönteiselle kehitykselle. Omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen kuuluu muun muassa riittävä uni, stressistä palautuminen ja usein myös oma aika, jolloin voi tehdä juuri itselle mukavilta tuntuvia asioita. 

Omasta hyvinvoinnista huolehtimisen lisäksi myönteistä kehää voi kasvattaa kiinnittämällä huomiota vuorovaikutuksen laatuun. Lapsi tarvitsee osakseen ihailua ja välitöntä rakkautta ja niitä täytyy osoittaa lapselle selkeästi, hänen ymmärtämillään tavoilla. Yksi keino palauttaa yhteys lapsen kanssa on leikki. Leikki voi olla lähtöisin lapsesta, mutta se voi olla myös vanhemman ja lapsen välistä yhteistä vuorovaikutusleikkiä. Leikin myötä lapsi kokee olevansa arvostettu, tärkeä ja rakastettu. 

Positiivista vuorovaikutusta ruokkii myös huomion kiinnittäminen lapsen hyviin ominaisuuksiin ja tekoihin. Tällöin lapsi tahtoo myös itse toimia niin, että saa vanhemmaltaan ihailua ja kiitosta. Huomiota voi antaa myös sanattomin elein, katsein ja kosketuksin. 

Kun vuorovaikutus on myönteistä, on lapsen helpompi ottaa vanhemmalta vastaan ohjeita ja neuvoja, jolloin ristiriidat vanhemman ja lapsen välillä vähenevät. Näin syntyy myönteisen vuorovaikutuksen kehä.

Mentalisaatiosta apua vanhemmuuteen

Mentalisaatiolla tarkoitetaan pyrkimystä ymmärtää itseä ja toisia, pitää mieli mielessä. Se tarkoittaa että on tietoinen siitä, mitä tunteita, ajatuksia ja aikomuksia omassa mielessä liikkuu, sekä sitä että ymmärtää toisilla, esim. lapsella ja kumppanilla olevan myös omat tunteensa ja ajatuksensa, jotka eivät aina näy päällepäin. Mentalisointia on se, että yrittää ymmärtää lapsen tai kumppanin mieltä näkyvän käyttäytymisen takana, ja pohtii myös omien tunneilmaisujen ja käyttäytymisen vaikutusta toisiin. 

Mentalisointi on avain hyviin ihmissuhteisiin. Se mahdollistaa itselle ja läheisille ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunteita ja yhteyden kokemuksen toisiin ihmisiin. Se vahvistaa lapsen ja vanhemman välistä kiintymystä ja tunneyhteyttä ja tekee yhdessäolosta merkityksellistä ja palkitsevaa.  Myös parisuhteessa mentalisoiminen vahvistaa kumppaneiden välistä kiintymystä ja tunneyhteyttä, auttaa ilmaisemaan tunteita ja tarpeita toiselle ja ratkomaan erimielisyyksiä rakentavammin.

Mentalisointi vaikuttaa vanhemman jaksamiseen monella tavalla. Tunne siitä, että ymmärtää omaa lasta on tärkeä. Hyvä tunneyhteys ja mentalisointi saattavat auttaa arjen tilanteita sujumaan jouhevammin. Kun onnistuu reagoimaan esim. lapsen kiukutellessa kiukun takana oleviin tunteisiin ja tarpeisiin, kiukku saattaa laantua nopeammin ja konfliktit jäävät syntymättä. Myös omien tunteiden ja ajatusten huomaaminen auttaa pysymään rauhallisempana haastavissa tilanteissa ja välttämään kuluttavaa hermojen menettämistä. Kun ymmärtää itseä ja toisia paremmin, on helpompi suhtautua myötätuntoisemmin niin toisiin kuin itseensäkin.   

Esimerkkinä voisi käyttää tilannetta, että lapsi raivoaa eteisessä pukiessa rutussa olevien lahkeiden kanssa ja olisi jo kiire lähteä. Ei-mentalisoivaa reagointia tähän olisi se, että vanhempi reagoi kiukkuun ja käyttäytymiseen, hermostuu ja ärähtää lapselle: ”Lopeta kiukuttelu! Pitäisi sinun jo osata tuon ikäisenä housut pukea! On kiire, hopihopi!” Mentalisoivaa reagointia olisi tuumailla mielessään: ”Jännittääköhän lasta kun olemme lähdössä neuvolaan jossa hän tietää saavansa rokotuksen….?” Vanhempi voisi reagoida siis jännityksen tunteeseen, arvella lapsen tarvitsevan tukea ja rohkaisua, kumartua lempeästi lapsen puoleen, ja auttaa pukemisessa ” No onpa ne lahkeet tänään hankalat, annas kun autan” ja vaikka kysyäkin: ”Jännittääköhän rokotus sinua? Ei ole hätää, minä olen sinun turvana siinä, kyllä me siitä selvitään.” Tässä lapselle tulisi kokemus siitä, että vanhempi ymmärtää häntä, hyväksyy lapsen tunteet ja on tukena ja turvana. Ei-mentalisoivassa versiossa lapsi jäisi vaille ymmärretyksi tulemista, saattaisi kiukutella ja hätääntyä vielä voimakkaammin, tai vaieta ja jäädä pelon tunteen kanssa yksin.   

Mentalisaation kasvatuksellinen hyöty on suuri, sillä se edesauttaa kokonaisvaltaisesti lapsen psyykkistä kehitystä. Lapsen kokemus siitä, että vanhempi haluaa ja yrittää ymmärtää häntä ja suhtautuu hyväksyvästi hänen kaikkiin tunteisiinsa, kehittää valtavasti lapsen tunnetaitoja, tunteiden säätelyä ja empatiakykyä. Lapsen tunteiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ei tietenkään tarkoita, että tulisi aina toimia lapsen mielen mukaan. Rajat ja säännöt on silti tärkeää asettaa, mutta lasta auttaa se, että vanhempi hyväksyy ja ymmärtää lapsen pettymyksen ja kiukun näissä tilanteissa.

Mentalisaatiokyky vaihtelee ihmisten välillä, mutta myös yksilöllä tilanteen mukaan. Esimerkiksi väsyneenä, stressaantuneena, suuttuessa, pelästyessä tai muun voimakkaan tunteen vallassa mentalisointikyky hetkellisesti laskee. Silloin saattaa tulla sanoneeksi tai tehneeksi jotain, mitä ei tavallisessa tyynessä olotilassa toiselle haluaisi sanoa tai tehdä. Kukaan ei voi pysyä ihan aina tyynenä ja rauhallisena. Mentalisointia on sekin, että yrittää jälkikäteen korjata katkennutta tunneyhteyttä, kun huomaa toimineensa tökerösti, esimerkiksi pyytämällä anteeksi. Lisäksi voi yrittää opetella huomaamaan ajoissa milloin esim. oma pinna alkaa kiristyä liikaa. 

Mentalisointikykyä voi kehittää pysähtymällä huomaamaan omia tunteita ja ajatuksia. Mitä tunnen juuri nyt? Missä kohtaa kehoa tunne tuntuu? Mikä tämän tunteen herätti? Mitä tämä tunne yllyttäisi tekemään? Miten valitsen toimia?  Samoin voi pysähtyä pohtimaan, mitä lapsen tai kumppanin mielessä mahtaa liikkua, mitä tunteita, tarpeita ja aikomuksia käyttäytymisen takana milloinkin voisi olla. Toisen mieltä ei voi koskaan varmasti tietää, mutta voi arvailla ja kysyä.

Jokaisen vanhemman, lapsen, perheen ja parisuhteen tilanne on ainutlaatuinen, ja siksi tyypillisiä kompastuskiviä on vaikeaa nimetä. Monella vastoinkäymisellä ja vanhemmuudessa kompuroimisellakin on jokin mieli ja merkitys. Mentalisoiminen saattaa olla tässäkin se paras keino: aika-ajoin on hyvä pysähtyä pohtimaan miten meillä menee, mitä kukakin perheenjäsen tarvitsee voidakseen hyvin? Jos joku perheenjäsen oireilee tai jokin ihmissuhde hiertää, mitähän kaikkea siihen voisi liittyä? Mitkä tunteet tai tarpeet jäävät ehkä huomiotta?

Omia vuorovaikutustaitoja voi kehittää sellaiseen suuntaan, joka edesauttaa perheen ja sen jäsenten hyvinvointia.Näillä elementeillä pääsee jo pitkälle: katso rakkaudella, kosketa rakkaudella, kuuntele, juttele ja halua ymmärtää. Parisuhteessa lisäksi kerro kumppanille mitä sinä tarvitset ja anna hänelle mahdollisuuksiesi mukaan mitä hän tarvitsee.

Vanhemmuuden työkalupakin ovat opiskelijatyönään koonneet Annu Göös Jyväskylän yliopistosta, Noora Hannuksela Diakonia-ammattikorkeakoulusta ja Katja Toffer Jyväskylän ammattikorkeakoulusta.